SATEENKAARISILLAN ASUKKAAT

 

ARONIA WEST COAST KID   23.1.2002-27.4.2009

Ei enää jaksanut sairautta vastaan taistella.. ja alkoi jo koirankin elämän into hiipua, ainaisten kohtausten pelossa. :(

Lepää rauhassa "poikaseni" monien kadonneiden koirien sankari..

    Se lojaalein on nyt poissa... 

                                     Kääpiökani MINNI                  

         Synt. 1.2.1985 - 27.7.1995

 Minni oli ensimmäinen lemmikkieläimeni, jonka sain ollessani 13v. Kävimme äitini kanssa linja-autolla hänet hakemassa Raumalta. Minni oli ehtinyt jo täyttää 4kk ja oli kaameassa kunnossa. Kyseinen lemmikkikauppa ei ole enää toiminnassa ja hyvä niin. Kani parka oli muovihäkissä ikkunan edessä, johon porotti aurinko koko päivän. Monen kuukausien vanhojen ulosteiden peitossa ja turkki järkyttävässä kunnossa. Ei puhdasta vettä, ei tuoretta ruokaa.

Äitini kielsi minua kania ostamasta, oli se sen verran hurjan näköinen, mutta itkua väänsin äidilleni, että tahdon juuri tuon kanin itselleni, eikä sitä voinut sinne jättää..

Minni osoittautui äärettömän seuralliseksi ja veikeäksi pupuksi. Oppi käymään kissanhiekka laatikolla ja siksi sai vapaana kotona juoksennella.

Minnin suurta herkkua oli meetfursti ja suklaa.. Ja aina kun äitini tuli kaupasta kotiin, juoksi kani ovelle vastaan ja tutkimaan kauppakassia, josko hänkin jotain herkkua saisi.  :)

Minni pyöräytti kahdet pennut, koulukaverini poikakanin "puppen" kanssa.

Jossain vaiheessa kirjoittelen lisää hupaisia tarinoita tämän kanin elämästä. Pikkuhiljaa niitä varmasti muistuu lisää..

Minni nukutettiin iki-uneen kymmenenvuotiaana yhdessä Jasonin kanssa. Sokeahko pupu oli vielä niin vetreä ja hyvässä kunnossa, että eläinlääkäri ei meinannut saada pupu-kullan sydäntä pysähtymään. Mutta sokean ja jo melkein kuuron pupun elämä ei ollut enää reilua, kun piti salaatilla ja porkkanalla koputtaa nenään, että ruokaa olisi nyt tarjolla. Ja liikkuminenkin oli vaivalloista, kun ei eteen kerta nähnyt kunnolla. Siksi oli tämä vaikea päätös tehtävä.

LABRADORINNOUTAJA ARONIA JASON "Jason" 

 Synt. 6.8.1987 - 27.7.1995

Jason oli ensimmäinen koirani, joka muutti meille asumaan Minnin ollessa kaksivuotias. Vapaana ollut pupu joutui muuttamaan aitaukseen oman turvallisuutensa vuoksi siksi aikaa, että toisiinsa tottuisivat.

 Olin koiraa toivonut jo kauan.. 15v tytön sydän oli pakahtua, kun vanhemmat vihdoin ja viimein antoivat luvan ostaa oma koira.

Se oli perjantai 25.9.1987, kun kauan odotettu koiranpentu saapuisi kotiin. Olin sinä päivänä taksvärkki-töissä Lamexilla äitini kanssa ja kuin tulisilla hiilillä. Kello mateli ja mateli..

Se oli sanoin kuvaamaton tunne, kun sain elämäni ensimmäisen koiranpentuni syliini. (eikä varmastikaan viimeistä) Koko automatkan Salmelta Pietolaan, rutistin pentua itseäni vasten, aivan kuin peläten jonkun ottavan sen minulta pois. Olin niin onnellinen, että kyyneleet valuivat silmistäni.. se oli vihdoinkin siinä.. minun iki-oma, suloinen koiranpentuni Jason!

 Tässä kuvassa Jason on juuri saapunut meille. -->

Äitini ei ollut koko sydämestään iloinen hankinnastani ja vielä kun kotiin päästiin, Jason mennä jolkutteli olohuoneeseen pissalle. Aivan kuin sanoen: -Tää on nyt sitten tätä. 

Ja sitähän se oli. Sanomalehtiä, ruskeita kasoja, syötyjä kenkiä,syötyjä mattoja, äitini näki punaista ja sai harmaita hiuksia, mutta minä!! Minä olin onnellinen. Minä ja iki-ihana täystuho!

Jason oppi vihdoin ja viimein äidin helpotukseksi sisäsiistiksi.  Se kasvoi ulos pentuturkistaan ja tuli aivan mahdottomaksi murkku-pojaksi.

Käskyt lentelivät toisesta luppakorvasta sisään ja toisesta ulos. Välillä tunsin itseni vieteriksi, joka pomppi vaan taluttimen toisessa päässä maisemien vilistäessä silmissä. Se oli aivan kauheaa aikaa!!  Silloin lähdimme mukaan paikallisen koirakerhon tottelevaisuuskoulutuksiin ja minä opin opettamaan perusasioita koiralleni. :)

Näyttelyissä käytiin muutamia kertoja, joista mieleen jäi Turun näyttely 22.10.1989 ja tuloksena AVO1 AVK4 KUMA. Se oli silloin tosi mahtava suoritus.

Jason nukutettiin iki-uneen 8v.  Sairaus vei voiton ja Jason laskettiin haudan lepoon kainalossa Minni-kani.

  Jasonin ollessa neljä vuotias, muutin omaan asuntoon ja otin Jassulle kaveriksi Indyn. 

                                                                        

 

 

 

ARONIA INDIANA-JONES "Indy"

Synt. 6.8.1991 - 10.5.2002

Indy oli oma persoonansa. Eikä taatusti tule vastaan toista samanlaista. Omapäinen kaveri, joka taatusti piti oman päänsä. Jos pojalla oli paha päivä, sen se myös näytti kaikille. Muistan eräänkin näyttelyn, kun Indy haukkui tuomarinkin pystyyn ja sai järkyttävän arvostelun käyttäytymisestään, mutta seuraavassa näyttelyssä taas kehuttiin sen loistavaa kehä esiintymistä.

Mutta pentu aikaan. Jason ei meinannu ensin Indyä hyväksyä..murisi aina kun pentu yritti lähelle mennä.. Mutta pikkuhiljaa koirat alkoivat yhteensopia ja yhdessä jopa leikittiin.

Indy oli hoikka koira liki nelivuotiaaseen asti. Eli kehittyi todella hitaasti. Mutta kun se poika sen massan sai ympärilleen, siitä kasvoi todella mahtavan näköinen uros.

Indyn kanssa näyttelyissä käytiinkin sitten oikein urakalla. :)  Arvosteluja tuli laaja skaala, mutta melkein jokainen tuomari oli sitä mieltä, että koira liikkuu maata voittavalla askeleella ja se koira toden totta nautti esiintyä.

 Indy keräsi sertit kasaan, mutta taipumuskokeen jäädessä suorittamatta, ei koskaan saanut muotovalion arvoa.

Indy kävi läpi myös vaikean allergian siedätyshoidon ja joutui kahdeksi vuodeksi piikitettäväksi. Homeopaattisilla hoidolla koira kumminkin parantui allergiasta, jopa niin hyvin, että astmakohtauksetkin jäivät kokonaan pois.

Mitä luultavammin Eckerön näyttelyn tuliaisina, Indy sai punkista Erlichian, jonka selvittäminen meinasi koitua Indyn kohtaloksi. Mutta parantui siitä hienosti.

Indyn viimeinen vuosi oli papalle pelkkää eläkepäivien viettoa. Ei tarvinnut enään kehissä juosta. Indy ehti ottaa vielä West-pennunkin vastaan, ennen kuin sateenkaarisilta otti vanhuksen asukikseen.

Indy oli nukkuessaan pari kuukautta vajaa 12v. Ja pääsi Jasonin ja Minnin viereen nukkumaan.

Nämä lemmikit tulevat pysymään aina muistoissani, eikä heitä pysty koskaan unohtamaan.

Ja kiitos kuuluu myös kasvattajalle Mirjalle Aronia-kenneliin. Hän jaksaa vielä tänäkin päivänä tukea tarpeen vaatiessa ja jaksaa olla kiinnostunut kasvattinsa Westin (AroniaWest Coast Kid) hyvinvoinnista!!!